Treeniä

Ja niin eilen pyörähti taas treenit käyntiin ATT:lla, kun allekirjoittanut on jälleen tukevasti jalat suomen kamaralla muutaman viikon reissun jälkeen. Vaikka sormet ristissä toivon, että Nemi olisi voinut tämän reissun aikana hoitaa juoksut pois alta, ei niitä kuulemma ole kuulunut. No toivottavasti panttaa sitten joulutaukoon asti.

Eilen pystyttiin tekemään toisella kentällä omatoimitreeniä ja harjoittelimme pussia, joka aina vähän jänskättää, jos sitä ei toviin ole ehtinyt tehdä. Myös keinu oli eilisen "ostoslistalla". Ihan mukavasti meni muutama toisto. Ohjeita on löytynyt keinun opettamiseen useita, mutta eilen vain ohjasin Nemin esteelle ja himmasin itse alastuloa. Hienosti jäi 2on 2off:iin. Varovasti toki vielä kipittelee. Katsotaan saadaanko näin estettä eteenpäin vai koitetaanko muita. Totuudenmukaisesti en jaksanut alkaa raahailemaan laskevan pään alle pöytää tms. stopperiksi. Koulutus osiossa teimme hyppysatjaa suoraan ja kaarteessa eri askelpituuksilla. Nemiltä tämä sujui mallikkaasti, vaikka molemmille tämä olikin aika uusi harjoitus. Yllättävän hyvin Nemi pystyi vielä keskittymään, vaikka hieman ennen meidän vuoroa yksi ryhmä koira lähti viettien perässä jahaamaan Nemiä.

Reppana säikähti oikein kunnolla, mutta onneksi mitään vakavaa ei tapahtunut. Harmi toki, kun tuollaista pääsee käymään ja vielä Nemille, jolla on muutoinkin antipatioita kaikkia isoja koiria kohtaan. Mutta ensi kerralla vain hyvät namit mukaan ja koitetaan namitella kun kyseinen karvaturri on näköpiirissä. Eiköhän se siitä lutviinnu.

Pimeä tulee, muista näkyä!

Kesä tuli tänä vuonna vasta elokuussa ja paahtavista päivistä huolimatta illat ovat alkaneet pimentyä jo huomattavasti, joten on syytä muistuttaa heijastimista! Autolla liikkuessa hyvin huomaa kuinka niin ihmiset kuin eläimetkin hukkuvat pimenevään syysiltaan.

Viime vuonna tekaisin koirille pienet heijastinhuivit, mutta tänä vuonna olin ajoissa skarppina ja haalin tytöille käytettyinä Hurtan huomiohuivit sekä Mannalle metsäreissuilla huomioliivin (tuppaa haahuilemaan omiaan ja hukkuu mukavaasti mustikkamättäiden taakse.

Ollessani töissä agilityn PM-kisoissa tarttui mukaani tytöille myös uudet Pro Dog merkkiset talutushihnat, joissa on heijastin koko matkalta. Vaikka itse vielä olisi vähän puutetta heijastinvarustuksessa niin tytöt on ainakin nyt puettu loistavasti ilta- ja ennenkuin huomaammekaan myös aamulenkkejä varten.

i

Rankka juhannus

Juhannussäätä jänniteltiin koko viikko ja yllättäen Forecan ennustukset pitivät kuin pitivätki paikkansa ja perjantai iltapäivästä veneemme lähti satamasta pienelle iltakierrokselle. Manna ja Nemi eivät nyt varsinaisesti ole mitään synnynnäisiä laivakoiria ole, mutta nyt kun vanha vene on jälleen laitettu kuntoon olisi tänä kesänä tarkoitus viettää aikaa vesillä aina kun vain on mahdollista.

Molemmilla koirilla oli asianmukaisesti pelastusliivit päällä ja alkumatkan haukkumisen, vinkumisen ja peruspaniikin jälkeen koirat tyytyväit kohtaloonsa (todennäköisesti aivan uupuneita...) ja näyttivät hetkittäin jopa varsin tyytyväisiltä nukkuessaan laivan keulan suojissa.

Käytyämme hieman maissa käyskentelemässä matkan oli tarkoitus jatkua eteenpäin, Nostin ensin Mannan veneeseen ja jäin vielä metsästelmään Nemiä, jolloin tämä pieni paimenkoira hätääntyi, että hänet jätettiin veneeseen yksin ja alkoi sieltä sitten vauhdilla tulemaan takaisin maihin. Niinhän siinä sitten kävi, että seurueestamma Mannasta tuli ainut, joka kävi juhannuksena uimassa pulahtaen veneen ja laiturin välistä. Onneksi mitään ei sattunut. Koira joka vihaa vettä on kyllä viimeisenä 3 kesänä kunnostautunut vuosittaisella tahattomalla uimareissulla.

Juhannuksena nuoriso ei yleensä muista omia rajojaan ja niimpa tänään kotoa löyMuaktyi pientä juhananuskrapulaa poteva Nemi, joka oksensi aamupalansa lattialle, onneksi kylpyhuoneeseen. Vauhdiskasta juhannusta siis täällä.

Uusi ryhmä ja uudet haasteet

Aloitimme Nemin kanssa eilen jälleen uudessa agilityryhmässä. Näiden neljän-viiden vuoden aikana on ilmeisesti aika hyvin tullut pyörittyä hallilla eri ryhmissä ja talkoissa, että uudenkin ryhmän jäsenet olivat ainakin naamaltaan tuttuja.

Nemi on harrastanut agilitya reilu neljä vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti lähinnä omistajan ulkomaan haihattelujen vuoksi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut niin vaihdossa kuin maailmanympärimatkalla, jonka vuoksi treenaaminen on ollut pitkällä tauolla ja mölliryhmiä olemme vaihtaneet tiheästi.

Onneksi seurallamme on suuresta koirakkomäärästä huolimatta kuitenkin mahdollista toteuttaa harrastustaa itselleen sopivana ajankohtana. Minua hieman etukäteen varoiteltiin, että uuden ryhmän ohjaaja tekee haastavia mölliratoja ja voi pojat, kyllä siinä meinasi tuskan hiki pukata päälle, kun katsoin minkälainen pyörimisrata oli rakennettu. Olisiko esteitä ollut 7 kappaletta ja näitä kierrettiin niin, että radan kokonaispituudeksi tuli 20 estettä.

Meidän osaltamme radan suoritus kuitenkin takkusi. Nemi oli viimeisenä vuorossa ja uusi ryhmä sekä ajankohta taisivat hermostuttaa. Ja olihan ruoka-aikaakin jouduttu uuden treeniajan myötä törkeästi Nemiltä kysymättä siirtämään. Vähemmästäkin siinä menee pieneltä koiralta pasmat sekaisin.

Sen verran ehdimme kuitenkin rataa suorittamaan, että uusi kouluttaja sai käsityksen minusta ohjaaja. Olin hänelle laittanut hieman etukäteistietoa meistä koirakkona ja koittanut kaunistellen muotoilla, että ohjaajana olen... noh.. kyllä minä koiran kanssa maaliin pääsen ja esteetkin tulee mahdollisesti suoritettua, mutta tekniikoista ei nyt suurempia tyylipisteitä jaeta. Kouluttaja mainitsikin minun hosuvan ihan hirveästi enkä keskity ohjaamisen. Koirani ei kuulemma ole niin nopea kuin itse taidan luulla. Eli voisin hidastaa ja ehtisimme Nemin kanssa silti hyvin ja koira voisi jopa ohjaajaltaan hieman neuvoakin, että mihin se nyt oikein haluaa minun menevän.

Ennen omaa vuoroamme ehdimme kuitenkin treenata omatoimisesti kontakteja sekä takaakiertoja, vaikka itse radan suorituksessa Nemillä oli vetopois.

Toisinaan on hyvä olla vähän hidas

Kerrankin voi sanoa, että on ollut hyötyä siitä, että aina ei ole niin aikaansaava. Olemme siis Nemin kanssa tässä kohtapuoliin koko karvaturrin pienen iän (4,5 vuotta) suunnitelleet toko harrastamista enemmän ja vähemmän vakavissaa. Satunnaisia oppeja perusasennon- tai seuraamisen lisäksi emme ole kuitenkaan ehtineet tekemään - ja hyvä niin, koska nyt säännöt sitten muuttuvatkin ja tulee uusia juttuja.

On se paljon helpompaa lähteä opettamaan koiraa ns. "tyhjältä" pöydältä, kuin poistaa tiettyjä liikekokonaisuuksia niin omasta kuin koiran pääkopasta. ALO luokan liikkeisiin tulee helpotuksia paikallaoloihin ja liikkeet muuttuvat muutoinkin koiralle miellekkäämmiksi.

Oli myös helpottavaa näin alokkaana kuulla tokon ylituomarin kertovan, että seuraa liikettä ei voi koskaan opettaa koiralle niin, että miellyttäisi jokaista tuomaria. Toiset vaativat vahvaa katkeamatonta kontaktia ja toiset mieltävät väljemmän koirakolle enemmän luontevaksi. Voimme siis luovia itselle sopivimman vaihtoehdon.

Täysin uudenlaisena liikkeenä tokoon tulee useammassa luokassa peruuttaminen, jota taidan alkaa ensimmäisenä harjoittelemaan. Koska sehän voisi olla hauska liike ihan muutoinkin, jos tuohon alo vakavaan treenamiseen kiinnipääsyyn menee vielä se toinen 4,5 vuotta.

Muista hoitaa koirasi hampaat!

Koiristani Manna on ollut jo pienestä pitäen huono käyttämään purukalustoaan ja maitohampaiden vaihtuessa pysyviin jäi useampi molaari hammas jakamatta meidän osoitteeseen vähensi sekin innostusta luiden järsimiseen yhdistettynä yleiseen nirsouteen vielä kaiken lisäksi. Tai niin kuin Manna varmasti ilmaisisi asian "pidän huolta linjoistani", joita eläinlääkärikin kehui.

Pentuaikana hankittiin pelit ja vehkeet (kananmakuiset hammastahnat ja kumppanit) ensimmäisen koiran alkuhuumassa, mutta vähälle käytölle ne jäivät. Vuosien saatossa alkoivat Mannan hampaat, etenkin poskihampaat kerätä plakkia, johon nyt alkuvuonna myös eläinlääkäri kiinnitti huomiota ja kehoitti hoitamaan hammaskiven pois tämän vuoden aikana. Muutoin koira terve niin terveyttä kannata uhmata suusairauksilla tms.

Viikko takaperin koitti vihdoin se päivä, kun nappasin Mannan autoon ja lähdimme kohti eläinlääkäriä. Annettuaan rauhoittavan piikin ja tehdessään pikavilkaisun purukalustoon totesi hampaiden olevan suhthyvässä kunnossa. Tämän jälkeen Manna jäi eläinlääkärin käsittelyyn ja itse siirryin munkki kaffeille läheiseen kahvilaan puoleksi tunniksi.

Takaisin palattuani vastassa oli pieni häntää heiluttava tyttönen, jonka askel hieman horjui. Lääkäri kertoi, että hampaat eivät olleetkaan niin hyvässä kunnossa kuin oli ensisilmäyksellä näyttänyt. Koska hammaskiveä oli ehtinyt kertyä useamman vuoden, olivat molempien takahampaiden ikenet vetäytyneet ja hammasluu on kuulemma näkyvissä.

Pieni leukaisella rodulla, kuten sheltti tämä tarkoittaa sitä, että aikanaa (lääkäri arvioi 2-5v) hampaat alkavat heilua ja lähtevät irti. Paha mieli tuosta tottakai tuli, koska omaa saamattomuutta Mannan hampaita en ole käynyt hoidattamassa. Ei se koiran elämä siitä mullistu, jos muutama hammas puuttuu, mutta kun meidän neidillä noita iso poskihampaita ei alunalkaenkaa kovin montaa ole suotu. Toivottavasti tyttö saa pitää hampaansa mahdollisimman kauan.

Onneksi koirat eivät kuitenkaan näitä asioita osaa murehtia vaan kotona otettujen lisätorkkujen jälkeen tyttö oli jo oma itsensä ja jaksoi rähistä pihatien peltilehmille.

Ennen

Jälkeen

Ennen

Jälkeen

Kotiin käveltiin omin jaloin, mutta sitten uni vei voiton.

Agilitya pitkän tauon jälkeen

Olen jälleen aktivoitunut agility-rintamalla 1,5 vuoden tauon jälkeen. Lajista jäimme molempien tyttöjen kanssa tauolle 2013 keväällä, koska syksyllä lähdin vaihto-oppilaaksi. Palattuani suomeen olisi koirille ollut jatkoryhmä tiedossa, mutta koska jo keväällä alkanut motivaation puutteen tunne oli yhä olemassa jätin leikin siihen ja ilmoitin, että pidämme kunnon tauon.

Tänä syksynä ajatus esteistä alkoi jälleen tulla mieliin ja lähdin tiedustelemaan mahdollista ryhmäpaikkaa ATT:n mölliryhmistä - tällä kertaa kuitenkin vain yhdelle koiralle. Treenatessani molempien koirien kanssa samassa ryhmässä yhtäaikaa huomasin, että minun oli todella vaikea kunnolla keskittyä jokaiseen rataan ja koiran suoritukseen, koska ohjaustavat molemmilla tytöillä olivat erilaiset. Se lienee osasyy myös siihen, että motivaatio alkoi kadota.

Nyt päätin jatkaa aktiivista treenaamista ryhmässä vain Nemin kanssa, joka on selkeästi osoittanut sertifikaatteja lajia kohtaan. Mannakin lajista pitää - kuka koira ei, mutta huomaa, että samanlaista intohimoa ei ole. Tai ainakaan omistajalla ei vielä tässä osaamisen vaiheessa ole työkaluja herätellä niitä tarpeeksi. Mannan pääsee siis hallille mukaan omatoimitreeneihin pitämään haustaa toisinaan.

Takana on nyt kaksi kertaa uudessa ryhmässä ja täytyy sanoa, että tuo koira on uskomaton! Yli vuoden tauon jälkeen neiti meni renkaan ja pussin suuremmitta ongelmitta ensimmäisellä treenikerralla, kunhan asiasta ensin hieman muistuteltiin ja tämänpäiväisissä treeneissa täydet kepit ohjureissa ihan uskomattoman hienosti ja nopeasti heti ensimmäisellä kerralla! Minä kun luulin, että koira niitä oikein edes osaa, kun vanhanaikaisella käsipelillä opetettu kerta kaksi puolikkailla kepeillä, joskus jossain. Niin se ihminen kuin eläikin vain prosessoi oppimaansa tietoa.


Kirjoitukseen liittyviä agilityaiheisia kuvia itseltäni ei löydy, mutta laitetaan tähän loppuun muutama kuva meidän kesästä, jota vietimmi mökillä aina kun työt vain antoivat periksi.