Etenkin sydämeni on saanut pakahtumaan näistä toisista se hölmö pystykorva, joka tuijottaa kaiutinta ja keikuttaa päätään ihmeissään edestakaisin, vanhemman tuijotellessa tapansa mukaan tyynesti sängyn päältä etutassut ristissä kohti ääni-lähdettä tekemättä sen suurempaa numeroa itsestään.
Törmäsin toissapäivänä kyseiseen tekstiin yhdellä nettisivulla. Tämä kirjoitus on ilmeisesti pyörinyt internetin syövereissä jo pidemmän aikaa, mutta itse törmäsin siihen ensikerran.
"Kun
olin vielä pentu, sain sinut leikeilläni nauramaan ja sanoit minua
omaksi lapseksesi. Vaikka purin riekaleiksi monet kengät ja revin monet
tyynyt, olin sinun Paras Ystäväsi. Kun olin tehnyt jotakin pahaa,
heristit minulle sormellasi ja kysyit: Miten sä voit? Mutta sitten
rauhoituit ja rapsutit vatsaani kun makasin selälläni edessäsi. Vaikka
sinulla oli aina kiire, oli sinulla kuitenkin aina aikaa olla kanssani.
Muistan niitä iltoja kun lepäsin sängyssäsi ja kuuntelin haaveiluasi.
Uskoin, että elämä ei voi olla tämän parempaa. Kävimme yhdessä pitkillä
lenkeillä puistossa ja autoajeluilla. Kävimme syömässä jäätelöä ja minä
sain vain vohvelin, kun väitit, että jäätelö ei ole koiralle
terveellistä. Nukuin auringossa odottaen sinua kotiin.
Sitten aloit olla
yhä enemmän ja enemmän töissä, aloit tehdä uraa. Sinulla oli yhä
enemmän ja enemmän ihmisystäviä. Silti odotin sinua innolla ja tuin
sinua aina kun sinulla oli sydänsuruja tai pettymyksiä. En koskaan
sanonut sinulle, että olit tehnyt väärän päätöksen ja riemuissani
riehuin kun tulit kotiin. Ja sitten yhtenä päivänä sinä rakastuit. Hän,
sinun nykyinen miehesi, ei ole koiraihminen, mutta silti tervehdin häntä
kodissamme, näytin kiintymystä ja tottelin häntä. Olin onnellinen, kun
sinäkin olit onnellinen.
Kun lapset syntyivät, ihmettelin heidän
tuoksuaan ja halusin auttaa huolehtimaan heistä. Mutta te pelkäsitte
että vahingoittaisin heitä ja sen vuoksi vietin suurimman osan ajasta
toisessa huoneessa tai ulkona kopissa. Oi, miten halusin rakastaa heitä,
mutta olin vankina. Kun lapset kasvoivat, olin heidän Iso Ystävänsä.
Sormet sattuivat joskus silmiini, kun ne tutkivat korviani ja
pusuttelivat kuonoani. Rakastin lasten rapsutuksia, kun sinä enää vain
harvoin rapsutit minua. Olisin antanut elämäni lasten puolesta jos sihen
olisi ollut tarvetta. Menin salaa heidän sänkyynsä ja kuuntelin heidän
salaisuuksiaan. Odotin yhdessä lasten kanssa autosi ääntä kadulta, kun
palasit töistä kotiin.
Joskus oli aika, kun ihmiset kysyivät: "Onko
sinulla koira?" otit aina lompakosta kuvani, näytit sitä ja kerroit
pitkiä tarinoita minusta. Viimeiset vuodet vastasit kysymykseen "Kyllä"
ja vaihdoit aihetta. En ollut enää Sinun koirasi, olin vain koira ja
hermostuit aina, kun aiheutin rahanmenoa sinulle. Sinulla oli nyt työ ja
mahdollisuus muuttaa toiseen kaupunkiin asumaan, mutta kerrostaloon,
johon ei saa tuoda eläimiä. Teit oikean päätöksen.
Sinulla on nyt perhe,
mutta oli aika, jolloin Minä olin Sinun ainoa perheesi. Jännitin sitä
autoajelua, kunnes saavuimme koirien löytökotiin. Ilmassa oli koirien,
kissojen, tuskan ja epätoivon haju.Täytit pari paperia ja sanoit:
"Tiedän, että löydätte hänelle hyvän kodin." Ihmiset siellä kohottivat
olkapäitää ja katsoivat sinua surullisena. He tiesivät totuuden. Miten
vaikea on löytää uutta kotia keski- ikäiselle sekarotuiselle nartulle.
Sinun piti repiä oman poikasi kädet kaulastani, kun poika kirkui: "Äiti,
älä anna heidän ottaa koiraani!" Olin huolissani pojasta ja mietin
opettamiasi asioita: ystävyys, lojaalisuus, rakkaus ja ihmisen vastuu
kaikista elävistä olennoista. Rapsutit päätäni, et katsonut minua enää
silmiin etkä suostunut ottamaan kaulapantaani ja hihnaani. Sinulla oli
aina töissä määräaika, nyt oli minullakin määräaika. Kun olit lähtenyt,
kaksi kilttiä naista tuli ja sanoi, että kyllä sinä tiesit muutosta
etukäteen mutta et yrittänytkään itse löytää minulle uutta hyvää kotia.
Naiset rapsuttivat minua hellästi ja kysyivät: "Miten sä voit?" Nämä
ihmiset täällä löytöeläintalossa huolehtivat meistä niin hyvin, kun
näillä aikaa kiireiltään riittää. Tietysti meidät ruokitaan, mutta
ruokahaluni katosi jo pari päivää sitten.
Ensimmäisinä päivinä, kun joku
kulki häkkini ohi, juoksin heti hänen vierelleen. Luotin aina, että
Sinä tulet ja haet minut takaisin. Että olet muuttanut mielesi ja tämä
on vain pahaa unta. Luotin, että tulee ainakin joku, joka välittäisi
minusta ja haluaa pelastaa minut. Ymmärsin että minun on mahdotonta
taistella ihmisten huomiosta pentujen kanssa. Niillä ei ole vielä hyviä
ja huonoja muistoja. Ne ovat leikkisiä ja riemuitsevat. Menin häkin
takanurkkaan. Istuin ja odotin.
Kuulin askelia, kun ihminen tuli
työpäivän päätteeksi luokseni ja vei minut hiljaiseen huoneeseen. Hän
nosti minut hellästi pöydälle, rapsutti korvaani ja sanoi, ettei minun
nyt tarvitsee enää murehtia. Sydämeni hakkasi , kun en tiennyt mitä oli
tapahtumassa. Jotenkin vaistosin, että vankeuspäiväni olivat nyt ohi.
Surin, kun tiesin, että hän oli nääntymässä työtaakkansa alle.
Tiesin
hänen liikkeensä etukäteen: hellävaraisesti hän laittoi kiristyssiteen
tassujeni ympärille. Samaan aikaan kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Nuolin hänen kättään, kuten olin vuosia nuollut Sinun kättäsi. Hän pisti
ruiskeen suoneeni ja tunsin miten kylmä liuos valui sisääni..Menin
makuulle, katsoin häntä silmiin ja sanoin hiljaa: "Miten Sä voit?" Hän
ymmärsi sittenkin minua ja tunteeni ja sanoi : "Olen tosi pahoillani"
Hän halasi minua ja selitti; se on hänen työtään, menen nyt parempaan
paikkaan missä minua ei koskaan hylätä, missä on paljon rakkautta ja
valoa, missä ei enää tarvitse huolehtia mistään. Se on todella erilainen
paikka. Sitten heilutin viimeisillä voimillani häntääni ja näytin, että
"Miten Sä voit?" ei ollut tarkoitettu hänelle.
Se oli tarkoitettu simulle, rakastettu isäntäni, kun mietin viimeisillä hetkilläni sinua, ja vain sinua. Odotan sinua ikuisesti. Voi olla, että joku toinenkin osoittaa sinulle tällaista uskollisuutta elämässä. - Jim
Willis 2001"
"Jos tämä tarina liikutti sinua, sai palan kurkkuun ja ehkä
kyyleleenkin silmään, niin muista että tämä tarina on tosi.. Näin
tapahtuu joka vuosi tuhansille eläimille, joita on joskus rakastettu,
mutta jotka hylättyinä lopetetaan eläinklinikalla ja löytöeläintaloissa
omistajiensa välinpitämättömuuden takia. Haluamme tarinan kautta
muistuttaa että jokaisella lopetattavalla lemmikkillä on joskus ollut
koti ja perhe johon se on luottanut ja rakastanut. Emme halua järkyttää
emmekä tuottaa surua. Mutta, jos tarina jättää jäljen sinun tai jonkun
toisen sydämeen niin, että sen ansiosta yksikin tälläinen tarina saa
onnellisen lopun , olemme onnistuneet. Kanna vastuusi ja osoita
uskollisuutesi myös lemmikkillesi ja kehoita kaikkea muitakin tekemään
niin. On tärkeää, että ei-toivottujen, hylättyjen eläinten tappaminen
loppuu. Tämä tarina voi pelastaa edes yhden eläimen."
Muistan hyvin kuinka vaikeaa itselläni oli reilu vuosi sitten. Elin yhtäkkiä yksin kahden koiran kanssa, opiskelin, tein töitä - aivan liikaa - ja koirat jäivät vähälle huomiolle. Olin todella väsynyt ja välillä turhautuessani mietin, että antaisin nämä kaksi uskollista ystävää pois.
Ihmisen elämäntilanteet muuttuvat, mutta emme me silti halua hylätä ystäviämme - etenkään niitä tosi ystäviä. Lemmikkien kuuluminen elämään tuo omia haasteita ja velvollisuuksia. Ei voi mennä aivan kuten haluaa, mutta joka päivä voimme tehdä uusia valintoja ja valita ympärillemme ihmisiä, jotka sopeutuvat siihen elämään mitä me elämme lemmikkiemme kanssa.
Itse en ole kokenut, että koirat olisivat estäneet kovin paljoa tekemisiäni, kuten nyt. Olen ollut melkein 3kk poissa - ilman koiria, mutta ne ovat hyvässä hoidossa. Ja kyllä aion myös jatkossa matkustella. Koska aina löytyy varmasti joku, joka voi antaa sen tarvittavan hengähdystauon viemällä koiran iltapissalle puolestasi jne.
Vaikka ne ovat todella tärkeitä, mielestäni pitää olla itselleen armollinen eikä tuntea syyllisyyttä, jos haluaa hetken "omaa aikaa" ihan vain arjenkin keskellä. Vanhemmatkin tarvitsevat välillä hengähdystauon jälkikavustaan ja karkaavat viikonlopuksi lomalle.
