Viikko on nyt vierähtänyt tämän pienen karvaisen, nelovetoisen RC:llä käyvän hauvavauvamme kanssa. Ikää kertyi eilen tasan 2kk, eli aika vauva sarjassa painitaan vielä hyvän aikaa.
Vatsa on tässä viikon kuluessa alkanut tasaantua ja ruoka on alkanut maistua, kunhan ensin jätettiin yksi ruoka-annos väliin. Taisi Manna tajuta, että ei sinne kuppiin ole yhtään sen parempaa tavaraa tulossa, vaikka sitä kuinka yrittäisi nirsoilla ja olla periaatepaastolla. Tänään meni niin aamu- kuin päiväruokakin nopeasti alas ja palkinnoksi sai sitten välissä nuolla reajuusto purkin tyhjäksi, nam!
Viime päivinä on alettu näyttää luonnetta ulkoilunkin suhteen. Aamuisin ei huvittaisi lenkkeillä yhtään sen enempää kuin on pakko (Tunne taitaa olla molemminpuoleinen). Paikalle jumitutaan heti hädän tehtyä ja kun askeleenkin alkaa ottaa koti ovea päin alkaa hirmuinen juoksu sisälle. :) Vaikka keskittymistä ei vielä tahdo riittää nimeksikään on päähän jo iskostunut aika hyvin, että hississä istutaan nätisti. Lisä pontta keskittymiseen on tuonut myös eläinkaupasta ostetut "ah, niin ihanat"- kuivatut vatsalaukun tms. yököttävän kuuloiset herkkupalaset. Jopa alkoi hauva tapittamaan. Ei kelvannut sininen lenkki tai juusto.
Aiemmin Teemun kohtalona oli kani, joka seurasi tämän askelia herkeämättä. Nyt pallo on heitetty minulle; kani pysyy visusti sohvan alla, korkeintaan tulee komentamaan ja hyökkimään Mannaparan kimppuun ilman syytä. Manna taasen on ottanut minusta suojattinsa mikä tarkoittaa sitä, että mihin tahansa Erika menee, Manna tulee perässä ja auta armias jos pieni jää oven taakse alkaa itku.
Tulevana projektina on siis kouluttamista yksinoloon, yksinoloon ja yksinoloon. Ei se käy, että heti alketaan itkeskelemään jos mami menee suihkuun tai yöllä vessaan ja toinen jää portin taa.
Ensimmäiset vieraat Manna tapasi jo maanantaina, kun kävimme autolla Sauvossa. Matka sujui hienosti niin suuntaan kuin toiseenkin. Tosin Teemu oli Mannan henkisenä tukena takapenkillä. Äitiäni Manna hieman arasteli, mutta mökillä ollessamme tuli isästäni karvakasan paras kaveri. Seurasi isääni, jopa niin riemuissaan, että toinen kompastui.
Isolla pihalla juostiin riemuisasti eikä kutsuhuutoihin vastattu ollenkaan, jolloin ehti iskeä jo pieni huoli, että mihin koiruli nyt katosi. Siellähän se juoksi kovaa vauhti mökin eteiseen, mistä isäni sitä sitten yritti ajaa pois, toisen napittaessa suklaasilmillään kuin sanoen: "Saanko mä muuttaa sun luo". :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti