Öissä töissä

Olen nyt toista yötä töissä ja täytyy kyllä sanoa, että on helpottavaa, kun tietää, että aamulla sinua ei odota tuhottu asunto ovenkarmeja ja sohvaa myöten. Uutississakin oli taannoin juttua koirasta, joka oli tuhonnut asunnon eroahdistuksissaan lunastuskuntoon.

Kaksi verrattaen kelpoa koiraa olen saanut, koska mitään irtaisimistoa koirat eivät ole koskaan tuhonneet. Manna nyt tuskin mitään edes osaisi tuhota, kun on niin sihtisuu muutoinkin ja Nemin ansioihin voi listata muutaman pehmolelun suolestamisen.

Nemin kanssa painittiin aika pitkään sisäsiisteyden kanssa, yli kaksi vuotias taisi olla, mutta nyt voi onneksi sanoa, että hätiä ei ole eää sisälle tehty, joten jännityksellä ei tarvitse työvuoron jälkeen kotiin mennä, että minkä tahmean lätäkön päälle astuu. Oman jännityksensä kuitenkin tuo ylihuominen uudenvuoden aatto, jolloin raketit taas paukkuvat.

Nemi on paukkuherkkä ollut pienestä asti, kun raketti ihan vieressä pamahti, joten tiedossa on uusivuosi kotona koirien kanssa. Tarkoitus olisi syödä jotain hyvää ja antaa tytöillekin jotain harhautus-herkkuja ja katsella elokuvia.

Luotettava, vaikka sitä ei ilmeenperusteella uskoisi.

Pikkujoulut koirien tapaan

Vietimme tänään keskipäivällä Nemin kasvattajan järjestämässä koirien pikkujoulussa - mikä kyllä kuran, ravan ja likaisten tassujen määrän mukaan voisi sanoa olleen ennemminkin pikkujoulurieha.

Koiria oli toistakymmentä paikalla ja leikit olivat etenkin saman pentueen koirien kesken vauhdikasta. Mukana ollut nuorimmainen 7,5kk soopeli-neiti katsoi menoa vähän arempana etäältä, mutta lähti myöhemmin myös muiden mukaan juoksemaan.

Omasta laumastani Manna tapansa mukaan oli niin neitiä että. Ilmasto oli arvon neidille aivan liian märkä ja mikä määrä toisia koiria! Itsevaltias, kun ei oikein haluaisi sosialisoitua kenenkään kanssa. Taisi koiraparka taas huokaista, että mihin se on tuota. Että olisit emäntä vain ottanut tuon kasvatti- honiskon mukaan niin olisin voinut jäädä kotiin omaan lämpimään pieneen petiin nukkumaan.

Nemi puolestaan lähti leikkiin mukaan, vaikka mitään parasta kaveria ei tästä laumasta löytynytkään, mutta kaikki olivat erittäin sopuisia - siitä tämä on kiitettävä rotu. Että niin sosiaaliset kun ei sosiaalisemmatkin voi yleensä ottaa mukaan tällaisiin joukkokokoontumisiin.

Kunnon varustuksesta huolimatta hieman varpaita palella, mutta hetken helpostusta toi kasvattaja-perheen tarjoama grilli-katos asiaankuuluvine makkaroineen, pipareineen sekä jouluisine glögeineen. Koiralauma myös havaitsi nopeasti missä tämä Buffet- sijaitsi, mutta valitettavasti alue oli rajattu ravintolalain mukaan ja koirilla ei ollut pääsyä anniskelualueelle.

Jouluriehassa jaettiin myös tuttuun tapaan kunniamainintoja vuoden eri harrastuksissa menestyjille, vaikka sohvankuluttajatkin ovat yhtä rakkaita. Omaa koiraa ei listalla ollut siitäkään syystä, että olemme aika hiljaiseloa viettäneet harrastusten saralla. Agility on ollut tauolla viime keväästä asti ja koska uutta ryhmäpaikkaa ei ainakaan vielä ole saatu (nyt kun kotiuduin jälleen Suomeen) täytyy katsoa mitkä ensivuoden suunnitelmamme on. Jätämmekö harrastamisen vähän tauolle ja katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan saa nähdä.

Aluillasta kävimme vielä kävellen anopin luona tottuilemassa ja viemässä joulumuistamisia. Täällä tytöt laittoivat jälleen 2,5 vuotiaan Roy- heelerin ojennukseen. Poikaparka, kun kaksi naista ärisemässä. Nyt on kotona hiljaista ja koirat nukkuvat tyytyväisenä. Ollut rankka päivä .

©Niina Kaanela

.

©Niina Kaanela

©Niina Kaanela

©Niina Kaanela

Erossa olo yhdistää

Olen ollut nyt poissa kotoa ja koirieni luota melkein kolme kuukautta. Onneksi tänäpäivänä on internet, skype-ohjelma ja niin edelleen, jotta olen voinut seurailla mitä omille pienille karvakorvilleni kuuluu hoitopaikassaan. Kun on ollut vaikeaa, olen ottanut ottanut yhteyden koti suomeen karvakorvatunturille- ja saanut aina iloisen hämmentyneet vastaanoton nappisilmien tuijottaessa kaiutinta ihmeissään, että mistä se omistajan ääni oikein kuuluu.

Etenkin sydämeni on saanut pakahtumaan näistä toisista se hölmö pystykorva, joka tuijottaa kaiutinta ja keikuttaa päätään ihmeissään edestakaisin, vanhemman tuijotellessa tapansa mukaan tyynesti sängyn päältä etutassut ristissä kohti ääni-lähdettä tekemättä sen suurempaa numeroa itsestään.

Törmäsin toissapäivänä kyseiseen tekstiin yhdellä nettisivulla. Tämä kirjoitus on ilmeisesti pyörinyt internetin syövereissä jo pidemmän aikaa, mutta itse törmäsin siihen ensikerran.

"Kun olin vielä pentu, sain sinut leikeilläni nauramaan ja sanoit minua omaksi lapseksesi. Vaikka purin riekaleiksi monet kengät ja revin monet tyynyt, olin sinun Paras Ystäväsi. Kun olin tehnyt jotakin pahaa, heristit minulle sormellasi ja kysyit: Miten sä voit? Mutta sitten rauhoituit ja rapsutit vatsaani kun makasin selälläni edessäsi. Vaikka sinulla oli aina kiire, oli sinulla kuitenkin aina aikaa olla kanssani. Muistan niitä iltoja kun lepäsin sängyssäsi ja kuuntelin haaveiluasi. Uskoin, että elämä ei voi olla tämän parempaa. Kävimme yhdessä pitkillä lenkeillä puistossa ja autoajeluilla. Kävimme syömässä jäätelöä ja minä sain vain vohvelin, kun väitit, että jäätelö ei ole koiralle terveellistä. Nukuin auringossa odottaen sinua kotiin.

Sitten aloit olla yhä enemmän ja enemmän töissä, aloit tehdä uraa. Sinulla oli yhä enemmän ja enemmän ihmisystäviä. Silti odotin sinua innolla ja tuin sinua aina kun sinulla oli sydänsuruja tai pettymyksiä. En koskaan sanonut sinulle, että olit tehnyt väärän päätöksen ja riemuissani riehuin kun tulit kotiin. Ja sitten yhtenä päivänä sinä rakastuit. Hän, sinun nykyinen miehesi, ei ole koiraihminen, mutta silti tervehdin häntä kodissamme, näytin kiintymystä ja tottelin häntä. Olin onnellinen, kun sinäkin olit onnellinen.

Kun lapset syntyivät, ihmettelin heidän tuoksuaan ja halusin auttaa huolehtimaan heistä. Mutta te pelkäsitte että vahingoittaisin heitä ja sen vuoksi vietin suurimman osan ajasta toisessa huoneessa tai ulkona kopissa. Oi, miten halusin rakastaa heitä, mutta olin vankina. Kun lapset kasvoivat, olin heidän Iso Ystävänsä. Sormet sattuivat joskus silmiini, kun ne tutkivat korviani ja pusuttelivat kuonoani. Rakastin lasten rapsutuksia, kun sinä enää vain harvoin rapsutit minua. Olisin antanut elämäni lasten puolesta jos sihen olisi ollut tarvetta. Menin salaa heidän sänkyynsä ja kuuntelin heidän salaisuuksiaan. Odotin yhdessä lasten kanssa autosi ääntä kadulta, kun palasit töistä kotiin.

Joskus oli aika, kun ihmiset kysyivät: "Onko sinulla koira?" otit aina lompakosta kuvani, näytit sitä ja kerroit pitkiä tarinoita minusta. Viimeiset vuodet vastasit kysymykseen "Kyllä" ja vaihdoit aihetta. En ollut enää Sinun koirasi, olin vain koira ja hermostuit aina, kun aiheutin rahanmenoa sinulle. Sinulla oli nyt työ ja mahdollisuus muuttaa toiseen kaupunkiin asumaan, mutta kerrostaloon, johon ei saa tuoda eläimiä. Teit oikean päätöksen.

Sinulla on nyt perhe, mutta oli aika, jolloin Minä olin Sinun ainoa perheesi. Jännitin sitä autoajelua, kunnes saavuimme koirien löytökotiin. Ilmassa oli koirien, kissojen, tuskan ja epätoivon haju.Täytit pari paperia ja sanoit: "Tiedän, että löydätte hänelle hyvän kodin." Ihmiset siellä kohottivat olkapäitää ja katsoivat sinua surullisena. He tiesivät totuuden. Miten vaikea on löytää uutta kotia keski- ikäiselle sekarotuiselle nartulle. Sinun piti repiä oman poikasi kädet kaulastani, kun poika kirkui: "Äiti, älä anna heidän ottaa koiraani!" Olin huolissani pojasta ja mietin opettamiasi asioita: ystävyys, lojaalisuus, rakkaus ja ihmisen vastuu kaikista elävistä olennoista. Rapsutit päätäni, et katsonut minua enää silmiin etkä suostunut ottamaan kaulapantaani ja hihnaani. Sinulla oli aina töissä määräaika, nyt oli minullakin määräaika. Kun olit lähtenyt, kaksi kilttiä naista tuli ja sanoi, että kyllä sinä tiesit muutosta etukäteen mutta et yrittänytkään itse löytää minulle uutta hyvää kotia. Naiset rapsuttivat minua hellästi ja kysyivät: "Miten sä voit?" Nämä ihmiset täällä löytöeläintalossa huolehtivat meistä niin hyvin, kun näillä aikaa kiireiltään riittää. Tietysti meidät ruokitaan, mutta ruokahaluni katosi jo pari päivää sitten.

Ensimmäisinä päivinä, kun joku kulki häkkini ohi, juoksin heti hänen vierelleen. Luotin aina, että Sinä tulet ja haet minut takaisin. Että olet muuttanut mielesi ja tämä on vain pahaa unta. Luotin, että tulee ainakin joku, joka välittäisi minusta ja haluaa pelastaa minut. Ymmärsin että minun on mahdotonta taistella ihmisten huomiosta pentujen kanssa. Niillä ei ole vielä hyviä ja huonoja muistoja. Ne ovat leikkisiä ja riemuitsevat. Menin häkin takanurkkaan. Istuin ja odotin.

Kuulin askelia, kun ihminen tuli työpäivän päätteeksi luokseni ja vei minut hiljaiseen huoneeseen. Hän nosti minut hellästi pöydälle, rapsutti korvaani ja sanoi, ettei minun nyt tarvitsee enää murehtia. Sydämeni hakkasi , kun en tiennyt mitä oli tapahtumassa. Jotenkin vaistosin, että vankeuspäiväni olivat nyt ohi. Surin, kun tiesin, että hän oli nääntymässä työtaakkansa alle.

Tiesin hänen liikkeensä etukäteen: hellävaraisesti hän laittoi kiristyssiteen tassujeni ympärille. Samaan aikaan kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Nuolin hänen kättään, kuten olin vuosia nuollut Sinun kättäsi. Hän pisti ruiskeen suoneeni ja tunsin miten kylmä liuos valui sisääni..Menin makuulle, katsoin häntä silmiin ja sanoin hiljaa: "Miten Sä voit?" Hän ymmärsi sittenkin minua ja tunteeni ja sanoi : "Olen tosi pahoillani" Hän halasi minua ja selitti; se on hänen työtään, menen nyt parempaan paikkaan missä minua ei koskaan hylätä, missä on paljon rakkautta ja valoa, missä ei enää tarvitse huolehtia mistään. Se on todella erilainen paikka. Sitten heilutin viimeisillä voimillani häntääni ja näytin, että "Miten Sä voit?" ei ollut tarkoitettu hänelle.

Se oli tarkoitettu simulle, rakastettu isäntäni, kun mietin viimeisillä hetkilläni sinua, ja vain sinua. Odotan sinua ikuisesti. Voi olla, että joku toinenkin osoittaa sinulle tällaista uskollisuutta elämässä. - Jim Willis 2001"

"Jos tämä tarina liikutti sinua, sai palan kurkkuun ja ehkä kyyleleenkin silmään, niin muista että tämä tarina on tosi.. Näin tapahtuu joka vuosi tuhansille eläimille, joita on joskus rakastettu, mutta jotka hylättyinä lopetetaan eläinklinikalla ja löytöeläintaloissa omistajiensa välinpitämättömuuden takia. Haluamme tarinan kautta muistuttaa että jokaisella lopetattavalla lemmikkillä on joskus ollut koti ja perhe johon se on luottanut ja rakastanut. Emme halua järkyttää emmekä tuottaa surua. Mutta, jos tarina jättää jäljen sinun tai jonkun toisen sydämeen niin, että sen ansiosta yksikin tälläinen tarina saa onnellisen lopun , olemme onnistuneet. Kanna vastuusi ja osoita uskollisuutesi myös lemmikkillesi ja kehoita kaikkea muitakin tekemään niin. On tärkeää, että ei-toivottujen, hylättyjen eläinten tappaminen loppuu. Tämä tarina voi pelastaa edes yhden eläimen."

Muistan hyvin kuinka vaikeaa itselläni oli reilu vuosi sitten. Elin yhtäkkiä yksin kahden koiran kanssa, opiskelin, tein töitä - aivan liikaa - ja koirat jäivät vähälle huomiolle. Olin todella väsynyt ja välillä turhautuessani mietin, että antaisin nämä kaksi uskollista ystävää pois.

Ihmisen elämäntilanteet muuttuvat, mutta emme me silti halua hylätä ystäviämme - etenkään niitä tosi ystäviä. Lemmikkien kuuluminen elämään tuo omia haasteita ja velvollisuuksia. Ei voi mennä aivan kuten haluaa, mutta joka päivä voimme tehdä uusia valintoja ja valita ympärillemme ihmisiä, jotka sopeutuvat siihen elämään mitä me elämme lemmikkiemme kanssa.

Itse en ole kokenut, että koirat olisivat estäneet kovin paljoa tekemisiäni, kuten nyt. Olen ollut melkein 3kk poissa - ilman koiria, mutta ne ovat hyvässä hoidossa. Ja kyllä aion myös jatkossa matkustella. Koska aina löytyy varmasti joku, joka voi antaa sen tarvittavan hengähdystauon viemällä koiran iltapissalle puolestasi jne.

Vaikka ne ovat todella tärkeitä, mielestäni pitää olla itselleen armollinen eikä tuntea syyllisyyttä, jos haluaa hetken "omaa aikaa" ihan vain arjenkin keskellä. Vanhemmatkin tarvitsevat välillä hengähdystauon jälkikavustaan ja karkaavat viikonlopuksi lomalle.

Ei enää kauaa niin saan yllin kyllin rakkautta ja märkiä pusuja. <3 br="">

Koiranäyttelyssä Irlannissa

Tänään helpottaakseni ikävää omista karvaturreista lähdin katsastamaan paikallisen kennelliiton (The Irish Kennel Club) järjestämän kaikkien rotujen näyttelyyn, joka pidettiin Dublinissa.

Paikalle löytäminen oli jo haaste sinänsä koska täkäläiset eivät sen enempää harrasta tarkkoja osoitteita vaan järjestävän organisaation sivuilla on kaupunginosan nimi, missä tämä National Show Center sijaitsi. Showhallin omilla sivuilla informaatio ei ollut sen parempaa; summittainen kartta löytyi mihin oli merkattu lähin pubi ja pankkiautomaatti.

Onneksi vanhan partiolaisen suunnistaidot olivat vielä terässä ja paikalle löysin hyvään aikaa heti klo 9.00, kun kehät alkoivat.Tämän tarkempaa tietoa ei siis ollut... rotuja oli listattu yhdelle tuomarille useita kymmeniä parhaillaan, mutta luki vain että kehät alkavat aamulla klo 9.00 mitään sen tarkempaa ei ollut, että kuinka monta minkäkin rodun edustajaa olisi paikalla. Toivottavasti koirien omistajat ovat saaneet hieman tarkemmat.

Halli ei ollut suuren suuri, joten edes turun messukeskuksen kokoisesta paikasta ei ollut kyse. Kehiä oli sisällä, että ulkona. Mukavaa kuitenkin oli, että kehät olivat kaikki ihan mukavan kokoisia, suomessa, kun on nähnyt näitä tilkkutäkkejä aina ajoittain.

Sheltanninlammaskoirat tuomaroi Tansakalainen Mr Svend Lovenkjaer, vanhempi ihan leppoisan oloinen miestuomari. Juttelin muutaman sheltin omistajan kanssa ja tiedustelin paljonko koiria on paikalla. Vastaus oli aika leveilevä, että siinä neljässä kymmenissä. Näyttivät siltää, että nyt saa suomalaistyttö katsoa aikamoisen lauman koiria. Tähän ilmoitin, että suomessa tuossa määrässä on yleensä vain nartut, hah!

Vaikka itse en ole toviin ollut kehän sisäpuolella, oli koirien laatu todella vaihteleva. Koon ylärajoilla olevia ei paljon näkynyt, mutta oli pientä seassa jonkin verran. Merlejä oli muutama, mutta eivät kyllä olleet mikään näistä omaan silmääni kauneimpia yksilöitä; värin eikä rakenteen suhteen.

Eri luokista erottui selvästi muutama kasvattaja jotka esittävätkin useamman koiran. Etenkin tämän miehen koiran olivat selkeästi näyttelypuolen koiria, kun muut olisi voinut luokitella perus kotomurreiksi, vaikka yhtä rakkaita kaikki ja on ne omatkin korva- ja karvapuolet kehään viety.

Täällä päin maailmaa on selkeästi myös vallalla se, että MIEHET esittävät koirat. Toki tämän rodun kohdalla naisia oli ehkä verrattaen enemmän, mutta edeltäneet Corcit olivat lähes ainoastaan miesten esittämiä.

Dublinin keskustassa ei ymmärrättäenkään paljon koiria näe, eikä kaupungin sisällä muutoinkaan paljoa, mutta ne joita näkyy ovat lähes kaikki vapaita, tottelevat omistajaansa, eivät ärhentele muille koirille, ihmisille vaan kulkevat kauniisti vierellä vapaudesta nauttien. Pakostakin tulee mieleen, että suomessa näin ei ole, koirat remmirähjäävät, karkaavat sen sileän tien jne. Ehkä tiukka hihna ei aina ole se oikea ratkaisu.

Sympaattinen vanha mies 6,5kk ikäisen pennun kanssa. Oli kehässä vähän hukassa, että mihin suuntaan milloinkin piti mennä.

Täältä löydät kaikki kuvat: Irlanti koiranäyttely <----- br="">

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin...

Koirien kanssa ollaan nyt toista viikkoa kesälomalla. Vähän sitä alkaa itsekin jo päästä kesäfiilikseen ja tänään tehtiinkin pitkä lähes parin tunnin aamulenkki läheiseen venesatamaan missä koiria pystyi juoksuttamaan pienellä epävirallisella rannan pätkällä.

Nemi haki reippaasti keppiä vedestä, kunhan keppi ei lentänyt liian syvälle. Selkeä raja näytti olevan vatsakarvojen kastuminen, mikä jälkeen katseltiin haikeasti liian kauas lipuvaa keppiä. Manna ei tullut lähellekään vesirajaa. Eihän hieno neiti nyt voi tassujaan kastaa vapaaehtoisesti.

Tosi paikka tuli kuitenkin, kun Manna bongasi parven sorsia. Kiusaus oli liian suuri ja niinpä prinsessa joutui veteen rynnimään siinä toivossa, että ensi sunnuntaina voisimme nauttia sorsapaistia- valitettavasti kastumisesta huolimatta ei paistia saatu.

Eilen pyörähdimme Nemin kanssa Salon näyttelyssä. Tuomarina nartuilla oli Irlantilainen Fiona Clarke. Tuomarin linja oli ERI painotteinen koko JUN ja NUO luokan ajan, eikä linja pahemmin poikennut AVO luokassakaan johon Nemi oli ilmoitettu. Niinpä saimme upean tuloksen AVO EH tälle pystykorvaiselle pienelle paimenkoiralle ja näyttelyt on nyt meidän osalta saatu päätökseen. Saldona kaksi avoimen luokan mukaan arvioitua Erittäin Hyvää koiraa. :)

Agilityssa on käyty nyt taas hieman säännöllisemmin, mutta kohta jäämmekin pitkälle tauolle, koska syksyllä olen lähdössä reissuun ja treenit jatkuvat vasta ensi vuoden puolella. Saa nähdä missä ryhmässä. Tämänhetkiseen kouluttajaan olen todella tyytyväinen, joten hieman onkin haikeaa, että hänellä emme mahdollisesti enää sitten pääse jatkamaan.

Jos kesällä osuu sopivasti epiksiä voi olla, että käymme siellä pyrähtämässä. Viime kuun epiksissä Manna teki hienon radan 15rv, mutta aika oli sijoittuneista koirista nopein, joten ei lainkaan huonosti. Tämä ykköstykkini taasen veti leikiksi 85rv ja muisti, että ei kilpailua saa ottaa liian vakavasti....

Mukavaa kesää kaikille!

Liikkuvaa kuvaa

Kiitos macin ja canon kameran välisen viha-rakkaus suhteen, on videoiden lataaminen koneelle ollut aina otsalohkon verisuonia pakottava kokemus. Toivottavasti nämä vaikeuden ja kärsimyksen ajat ovat nyt takana päin, koska nyt käytössä on myös tuon toisen puoliskon kone, joka sitten on myötämmielisempi.

Latasin kameran muistista koneelle viime kirjoitukseeni liittyvät videot lokakuun epävirallisista kisoissa, joista Manna nappasi nolla tuloksella palkintosijan ja Nemikin veti ihan kivan radan.

Treenitauko jäi taakse pyhien ja koulukiireiden jälkeen ja viime viikon tiistaina kävimme jälleen hallilla vakitreeneissä. Mannan treenit ovat tulleet upikujaan, koska kouluttajan sanojenkin mukaan koira kyllä osaa esteet ja tietää mitä sen tulisi kentällä tehdä, mutta sen sijaan, että keskittyminen olisi seuraavassa esteessä on koiralla päätoimisena pyrkimyksenä hankkia itselleen niskavamma tuijottamalla mua jokaisen esteen jälkeen ja jopa niiden välillä - mutta eikö sitä aina pyritä, että ohjaajan ja koiran välinen kontakti olisi hyvä. Ota siitä nyt sitten selvää...

Nemmi yllätti positiivisesti suorittamalla radan omalla mielettömällä pikkukoiran innollaa. Allekirjoittaneellekin voisi antaa erityismaininnan, että koira pysyi verrattaen hyvin lapasessa ja 2/3 kertauksesta samalla radalla tuotti kaksi puhdasta rataa.

En jaksa olla ihettelemättä sitä, kuinka erilaisia nämä kaksi koiraa ovat. Nemi hakee esteitä itsenäisesti ja seuraa hyvin ohjaustani toisin kuin Manna joka vain räkyttää radalla ja sen saa toisinaan työntää esteen yli.

Itsekseni olin vähän miettinyt tälle vuodelle tavoitteita. Molemmille koirille olisi tarkoitus opettaa kepit ja ainakin toisen kanssa lähteä virallisiin tämän vuoden aikana. Ennen tämän viikon treenejä olin ajatellut, että se koira olisi Manna, mutta nyt näyttää siltä, että ei ole lainkaan epätodennäköistä että virallisissa meneekin Nemi.

Näyttelyt ovat meidän osaltamme niinkuin jo aiemminkin on jo todettu niin kierretty, mutta jostain lähiseudun ryhmiksestä pitäisi Nemille hakea vielä vähintään H- tulos mahdollista valioittumista varten tulevaisuutta silmällä pitäen.