Muista hoitaa koirasi hampaat!

Koiristani Manna on ollut jo pienestä pitäen huono käyttämään purukalustoaan ja maitohampaiden vaihtuessa pysyviin jäi useampi molaari hammas jakamatta meidän osoitteeseen vähensi sekin innostusta luiden järsimiseen yhdistettynä yleiseen nirsouteen vielä kaiken lisäksi. Tai niin kuin Manna varmasti ilmaisisi asian "pidän huolta linjoistani", joita eläinlääkärikin kehui.

Pentuaikana hankittiin pelit ja vehkeet (kananmakuiset hammastahnat ja kumppanit) ensimmäisen koiran alkuhuumassa, mutta vähälle käytölle ne jäivät. Vuosien saatossa alkoivat Mannan hampaat, etenkin poskihampaat kerätä plakkia, johon nyt alkuvuonna myös eläinlääkäri kiinnitti huomiota ja kehoitti hoitamaan hammaskiven pois tämän vuoden aikana. Muutoin koira terve niin terveyttä kannata uhmata suusairauksilla tms.

Viikko takaperin koitti vihdoin se päivä, kun nappasin Mannan autoon ja lähdimme kohti eläinlääkäriä. Annettuaan rauhoittavan piikin ja tehdessään pikavilkaisun purukalustoon totesi hampaiden olevan suhthyvässä kunnossa. Tämän jälkeen Manna jäi eläinlääkärin käsittelyyn ja itse siirryin munkki kaffeille läheiseen kahvilaan puoleksi tunniksi.

Takaisin palattuani vastassa oli pieni häntää heiluttava tyttönen, jonka askel hieman horjui. Lääkäri kertoi, että hampaat eivät olleetkaan niin hyvässä kunnossa kuin oli ensisilmäyksellä näyttänyt. Koska hammaskiveä oli ehtinyt kertyä useamman vuoden, olivat molempien takahampaiden ikenet vetäytyneet ja hammasluu on kuulemma näkyvissä.

Pieni leukaisella rodulla, kuten sheltti tämä tarkoittaa sitä, että aikanaa (lääkäri arvioi 2-5v) hampaat alkavat heilua ja lähtevät irti. Paha mieli tuosta tottakai tuli, koska omaa saamattomuutta Mannan hampaita en ole käynyt hoidattamassa. Ei se koiran elämä siitä mullistu, jos muutama hammas puuttuu, mutta kun meidän neidillä noita iso poskihampaita ei alunalkaenkaa kovin montaa ole suotu. Toivottavasti tyttö saa pitää hampaansa mahdollisimman kauan.

Onneksi koirat eivät kuitenkaan näitä asioita osaa murehtia vaan kotona otettujen lisätorkkujen jälkeen tyttö oli jo oma itsensä ja jaksoi rähistä pihatien peltilehmille.

Ennen

Jälkeen

Ennen

Jälkeen

Kotiin käveltiin omin jaloin, mutta sitten uni vei voiton.

Agilitya pitkän tauon jälkeen

Olen jälleen aktivoitunut agility-rintamalla 1,5 vuoden tauon jälkeen. Lajista jäimme molempien tyttöjen kanssa tauolle 2013 keväällä, koska syksyllä lähdin vaihto-oppilaaksi. Palattuani suomeen olisi koirille ollut jatkoryhmä tiedossa, mutta koska jo keväällä alkanut motivaation puutteen tunne oli yhä olemassa jätin leikin siihen ja ilmoitin, että pidämme kunnon tauon.

Tänä syksynä ajatus esteistä alkoi jälleen tulla mieliin ja lähdin tiedustelemaan mahdollista ryhmäpaikkaa ATT:n mölliryhmistä - tällä kertaa kuitenkin vain yhdelle koiralle. Treenatessani molempien koirien kanssa samassa ryhmässä yhtäaikaa huomasin, että minun oli todella vaikea kunnolla keskittyä jokaiseen rataan ja koiran suoritukseen, koska ohjaustavat molemmilla tytöillä olivat erilaiset. Se lienee osasyy myös siihen, että motivaatio alkoi kadota.

Nyt päätin jatkaa aktiivista treenaamista ryhmässä vain Nemin kanssa, joka on selkeästi osoittanut sertifikaatteja lajia kohtaan. Mannakin lajista pitää - kuka koira ei, mutta huomaa, että samanlaista intohimoa ei ole. Tai ainakaan omistajalla ei vielä tässä osaamisen vaiheessa ole työkaluja herätellä niitä tarpeeksi. Mannan pääsee siis hallille mukaan omatoimitreeneihin pitämään haustaa toisinaan.

Takana on nyt kaksi kertaa uudessa ryhmässä ja täytyy sanoa, että tuo koira on uskomaton! Yli vuoden tauon jälkeen neiti meni renkaan ja pussin suuremmitta ongelmitta ensimmäisellä treenikerralla, kunhan asiasta ensin hieman muistuteltiin ja tämänpäiväisissä treeneissa täydet kepit ohjureissa ihan uskomattoman hienosti ja nopeasti heti ensimmäisellä kerralla! Minä kun luulin, että koira niitä oikein edes osaa, kun vanhanaikaisella käsipelillä opetettu kerta kaksi puolikkailla kepeillä, joskus jossain. Niin se ihminen kuin eläikin vain prosessoi oppimaansa tietoa.


Kirjoitukseen liittyviä agilityaiheisia kuvia itseltäni ei löydy, mutta laitetaan tähän loppuun muutama kuva meidän kesästä, jota vietimmi mökillä aina kun työt vain antoivat periksi.

Uusi matto

Olemme koko viime vuoden metsästäneet uutta mattoa (tai no siitä asti, kun totesimme, että avomieheni matalanukkainen musta matto on aivan painajainen koiraperheessä).

Luin paljon kirjoituksia aiheesta "koira ja matto" ja lopputulokseksi sain sen, että tekokuituinen, paperinarumatto tai perus puuvillamatto olisi loppupeleissä kaikkein käytännöllisin koirataloudessa. Värityksen halusimme pitää aika samana, koska sisustuksesamme on paljon mustaa ja valkoista.

Olimme molemmat mieltyneet perinteiseen raitamattoon. Hieman erilaista mallia löytyi niin IKEAn kuin Anttilankin valikoimista. Tänään kun jälleen suoritin viikottaisen salitreenin tuon maton kimpussa totesin, että saa riittää ja päätin kauppareissulla poiketa matto-ostoksille.

Mukaan tarttui lopulta 160x230 Anttilan Anno Lankku- matto musta/valkoisella värityksellä. Matto näyttää todella siistiltä (tottakai se vielä näyttää...) ja sopii sisustukseen hyvin, vaikka kassalla tivasi myyjäparalta, että onhan tässä matossakin sitten palautusoikeus, jos se ei sovitaan millään tavalla sisustukseen.

Mielenkiinnolla jään odottamaan kuinka tämän maton kanssa tullaan pärjäämään. En kuitenkaan usko, että tämä matto voisi mitenkään olla niin vaikea kuin aikaisempi mattomme, joka suorastaan imi kaikki karvat sisäänsä.

Nemi otti maton heti omakseen.

Uimakoulu ja uusia temppuja

Olen ollut nyt 4 viikkoa Suomessa ja tänään ensimmäisen kerran täällä Lounais-Suomessa on ollut pakkasta! Voi sitä koiraihmisen riemua, kun lenkiltä tullessa ei koiria tarvitse suoraa lentoa viedä kylpyhuoneeseen ja tassupyykille. Koiranomistajat kiittävä.

Aamulla olimmekin aikaisin lenkillä, koska pakkasin koirat jo ennen kahdeksaa autoon, nappasin kaksi muuta kyytiläistä mukaan suunnaten kohta Helsinkiä ja Helsingin koirauimalaa. Reitti oli onneksi todella helppo Turusta kohti Helsingin Itäkeskusta ja 2,5km vasemmalle. Teollisuus hallien keskeltä löytyi uimalan kyltit.

Keli oli mitä erinomaisen ajella ja aikaa meni karttapalvelun ilmoittamat 2h aika tarkalleen. Käytimme koirat vieressä olevalle heinikkoalueella hieman jaloittelemassa ennen kuin teimme rynnäkön uimalaan, jossa ensimmäinen autolastillinen shelttejä jo odotti.

Yhteensä meitä oli paikalla 7 ihmistä ja 9 nelijalkaista joista uimareita oli laidasta laitaan. Kaikille muille, paitsi Etelä-Suomen-Shelttien uintivahvistuksella ei ollut aiempaa kokemusta uimahallista. Uimalasta löytyi kaksi allasta, jotka oli hyvin erotettu toisistaan ja kulku näille tapahtui eri kautta, joten eri altaan porukka ei häirinnyt toisiaan.

Uimalan tilat eivät itsessään olleet suuren suuret, mutta täysin riittävät niinkin isolle porukalle kuin me ja sopu sijaa antaa - etenkin "vaatehuoneessa", johon me pitkänmatkalaiset saimme jättää takkimme, kassimme ja pussimme yhden koittaessa loikkia ihmisten ja koirien yli huoneen perällä olevaan wc:hen.

Pesutila oli altaan vierellä, missä koira huuhdeltiin ennen altaaseen menoa. Samalta seinustalta löytyi myös kuivattelutilat kuivauslaitteineen. Uimme 3 koiran ryhmissä. Mitään riitäsointuja en mistään ryhmästä kuullut, joten sanoisin, että kaikki olivat verrattaen tyytyväisiä päivään.

Manna ja Nemi uivat viimeisessä ryhmässä vanhan tutun Alissa-sheltin kanssa, joten viimeinen ryhmä edusti täysin soopelivahvistusta - edellisen ryhmän ollessa trikkiryhmä. Ensimmäisessä ryhmässä oltiin suvaitsevaisempia ja jokainen väri oli edustettuna.

Nemi ei ole vettä pelännyt vaan noutanut keppiä vatsakarvoihin asti ja lähtisin uimaan aika reippaasti. Ensin hieman oltiin hakusessa, että mitäs täällä tehdään ja koirat yrittivät kiivetä laidoilta ylös. mutta 3 ja 4 kerralla molemmat jo uivat. Nemi nouti lopulta jopa palloa vedestä! Opettaja sanoikin, että Nemi voisi yhden opetuksellisen kerran jälkeen lähteä jo hyvin todennäköisesti itsenäisesti noutamaan palloa.

Mannan uinti parani myös jokaisella kerralla, mutta pikkuneidin isoista bambin silmistä näki, että "vesi on märkää" ja se ei neitiä oikein miellyttänyt. Altaasta ylös päästyään Manna livahti kauas altaan reunalta. Mutta tämä koira vaatisi siis selkeästi vielä useamman kerran opettajan kanssa, jos halutaan maisteri merkki saada.

Olisi kyllä todella mahtavaa päästä uudestaan tyttöjen kanssa uimaan. Meidän autoyhtye pyörähti vielä Musti&Mirrin Outlet myymälään Vantaalle ja mukaani tarttui koulutusnameja sekä pienet vinkuvat tennispallot (joita myös käytimme uimaopetuksessa).

Teimmekin tässä Nemin kanssa muutaman pito harjoituksen ja tyttö hokasi idean heti. Tätä nyt vain vahvistetaan ja aletaan laajentaa esineistä jossain vaiheessa niin kohta minulla on oma kantaja koululaukulle.

Suosittelen lämpimästä Helsingin Koirauimalaa uinti paikkana, jos sillä suunnalla asuu tai tulee käytyä. Puolen tunnin ajalle riitti hyvin uintiaikaa kolmele koiralle, joten kaverit mukaan ja porukalla uimaan. Henkilökunta oli ystävällistä niin kassan- kuin altaankin puolella. Vaikka omista koiristani Manna selkeästi ei ollut niin innoissaan niin liikuntamuotona se on koiralle mitä erinomaisinta liikuntaa - niinkuin ihmisillekin.

Paikalla oli myös kuvausta harrastava Hanna Pietiläinen kameransa kanssa, joten saimme  kuvamateriaalia uintipäivästä.

Öissä töissä

Olen nyt toista yötä töissä ja täytyy kyllä sanoa, että on helpottavaa, kun tietää, että aamulla sinua ei odota tuhottu asunto ovenkarmeja ja sohvaa myöten. Uutississakin oli taannoin juttua koirasta, joka oli tuhonnut asunnon eroahdistuksissaan lunastuskuntoon.

Kaksi verrattaen kelpoa koiraa olen saanut, koska mitään irtaisimistoa koirat eivät ole koskaan tuhonneet. Manna nyt tuskin mitään edes osaisi tuhota, kun on niin sihtisuu muutoinkin ja Nemin ansioihin voi listata muutaman pehmolelun suolestamisen.

Nemin kanssa painittiin aika pitkään sisäsiisteyden kanssa, yli kaksi vuotias taisi olla, mutta nyt voi onneksi sanoa, että hätiä ei ole eää sisälle tehty, joten jännityksellä ei tarvitse työvuoron jälkeen kotiin mennä, että minkä tahmean lätäkön päälle astuu. Oman jännityksensä kuitenkin tuo ylihuominen uudenvuoden aatto, jolloin raketit taas paukkuvat.

Nemi on paukkuherkkä ollut pienestä asti, kun raketti ihan vieressä pamahti, joten tiedossa on uusivuosi kotona koirien kanssa. Tarkoitus olisi syödä jotain hyvää ja antaa tytöillekin jotain harhautus-herkkuja ja katsella elokuvia.

Luotettava, vaikka sitä ei ilmeenperusteella uskoisi.

Pikkujoulut koirien tapaan

Vietimme tänään keskipäivällä Nemin kasvattajan järjestämässä koirien pikkujoulussa - mikä kyllä kuran, ravan ja likaisten tassujen määrän mukaan voisi sanoa olleen ennemminkin pikkujoulurieha.

Koiria oli toistakymmentä paikalla ja leikit olivat etenkin saman pentueen koirien kesken vauhdikasta. Mukana ollut nuorimmainen 7,5kk soopeli-neiti katsoi menoa vähän arempana etäältä, mutta lähti myöhemmin myös muiden mukaan juoksemaan.

Omasta laumastani Manna tapansa mukaan oli niin neitiä että. Ilmasto oli arvon neidille aivan liian märkä ja mikä määrä toisia koiria! Itsevaltias, kun ei oikein haluaisi sosialisoitua kenenkään kanssa. Taisi koiraparka taas huokaista, että mihin se on tuota. Että olisit emäntä vain ottanut tuon kasvatti- honiskon mukaan niin olisin voinut jäädä kotiin omaan lämpimään pieneen petiin nukkumaan.

Nemi puolestaan lähti leikkiin mukaan, vaikka mitään parasta kaveria ei tästä laumasta löytynytkään, mutta kaikki olivat erittäin sopuisia - siitä tämä on kiitettävä rotu. Että niin sosiaaliset kun ei sosiaalisemmatkin voi yleensä ottaa mukaan tällaisiin joukkokokoontumisiin.

Kunnon varustuksesta huolimatta hieman varpaita palella, mutta hetken helpostusta toi kasvattaja-perheen tarjoama grilli-katos asiaankuuluvine makkaroineen, pipareineen sekä jouluisine glögeineen. Koiralauma myös havaitsi nopeasti missä tämä Buffet- sijaitsi, mutta valitettavasti alue oli rajattu ravintolalain mukaan ja koirilla ei ollut pääsyä anniskelualueelle.

Jouluriehassa jaettiin myös tuttuun tapaan kunniamainintoja vuoden eri harrastuksissa menestyjille, vaikka sohvankuluttajatkin ovat yhtä rakkaita. Omaa koiraa ei listalla ollut siitäkään syystä, että olemme aika hiljaiseloa viettäneet harrastusten saralla. Agility on ollut tauolla viime keväästä asti ja koska uutta ryhmäpaikkaa ei ainakaan vielä ole saatu (nyt kun kotiuduin jälleen Suomeen) täytyy katsoa mitkä ensivuoden suunnitelmamme on. Jätämmekö harrastamisen vähän tauolle ja katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan saa nähdä.

Aluillasta kävimme vielä kävellen anopin luona tottuilemassa ja viemässä joulumuistamisia. Täällä tytöt laittoivat jälleen 2,5 vuotiaan Roy- heelerin ojennukseen. Poikaparka, kun kaksi naista ärisemässä. Nyt on kotona hiljaista ja koirat nukkuvat tyytyväisenä. Ollut rankka päivä .

©Niina Kaanela

.

©Niina Kaanela

©Niina Kaanela

©Niina Kaanela

Erossa olo yhdistää

Olen ollut nyt poissa kotoa ja koirieni luota melkein kolme kuukautta. Onneksi tänäpäivänä on internet, skype-ohjelma ja niin edelleen, jotta olen voinut seurailla mitä omille pienille karvakorvilleni kuuluu hoitopaikassaan. Kun on ollut vaikeaa, olen ottanut ottanut yhteyden koti suomeen karvakorvatunturille- ja saanut aina iloisen hämmentyneet vastaanoton nappisilmien tuijottaessa kaiutinta ihmeissään, että mistä se omistajan ääni oikein kuuluu.

Etenkin sydämeni on saanut pakahtumaan näistä toisista se hölmö pystykorva, joka tuijottaa kaiutinta ja keikuttaa päätään ihmeissään edestakaisin, vanhemman tuijotellessa tapansa mukaan tyynesti sängyn päältä etutassut ristissä kohti ääni-lähdettä tekemättä sen suurempaa numeroa itsestään.

Törmäsin toissapäivänä kyseiseen tekstiin yhdellä nettisivulla. Tämä kirjoitus on ilmeisesti pyörinyt internetin syövereissä jo pidemmän aikaa, mutta itse törmäsin siihen ensikerran.

"Kun olin vielä pentu, sain sinut leikeilläni nauramaan ja sanoit minua omaksi lapseksesi. Vaikka purin riekaleiksi monet kengät ja revin monet tyynyt, olin sinun Paras Ystäväsi. Kun olin tehnyt jotakin pahaa, heristit minulle sormellasi ja kysyit: Miten sä voit? Mutta sitten rauhoituit ja rapsutit vatsaani kun makasin selälläni edessäsi. Vaikka sinulla oli aina kiire, oli sinulla kuitenkin aina aikaa olla kanssani. Muistan niitä iltoja kun lepäsin sängyssäsi ja kuuntelin haaveiluasi. Uskoin, että elämä ei voi olla tämän parempaa. Kävimme yhdessä pitkillä lenkeillä puistossa ja autoajeluilla. Kävimme syömässä jäätelöä ja minä sain vain vohvelin, kun väitit, että jäätelö ei ole koiralle terveellistä. Nukuin auringossa odottaen sinua kotiin.

Sitten aloit olla yhä enemmän ja enemmän töissä, aloit tehdä uraa. Sinulla oli yhä enemmän ja enemmän ihmisystäviä. Silti odotin sinua innolla ja tuin sinua aina kun sinulla oli sydänsuruja tai pettymyksiä. En koskaan sanonut sinulle, että olit tehnyt väärän päätöksen ja riemuissani riehuin kun tulit kotiin. Ja sitten yhtenä päivänä sinä rakastuit. Hän, sinun nykyinen miehesi, ei ole koiraihminen, mutta silti tervehdin häntä kodissamme, näytin kiintymystä ja tottelin häntä. Olin onnellinen, kun sinäkin olit onnellinen.

Kun lapset syntyivät, ihmettelin heidän tuoksuaan ja halusin auttaa huolehtimaan heistä. Mutta te pelkäsitte että vahingoittaisin heitä ja sen vuoksi vietin suurimman osan ajasta toisessa huoneessa tai ulkona kopissa. Oi, miten halusin rakastaa heitä, mutta olin vankina. Kun lapset kasvoivat, olin heidän Iso Ystävänsä. Sormet sattuivat joskus silmiini, kun ne tutkivat korviani ja pusuttelivat kuonoani. Rakastin lasten rapsutuksia, kun sinä enää vain harvoin rapsutit minua. Olisin antanut elämäni lasten puolesta jos sihen olisi ollut tarvetta. Menin salaa heidän sänkyynsä ja kuuntelin heidän salaisuuksiaan. Odotin yhdessä lasten kanssa autosi ääntä kadulta, kun palasit töistä kotiin.

Joskus oli aika, kun ihmiset kysyivät: "Onko sinulla koira?" otit aina lompakosta kuvani, näytit sitä ja kerroit pitkiä tarinoita minusta. Viimeiset vuodet vastasit kysymykseen "Kyllä" ja vaihdoit aihetta. En ollut enää Sinun koirasi, olin vain koira ja hermostuit aina, kun aiheutin rahanmenoa sinulle. Sinulla oli nyt työ ja mahdollisuus muuttaa toiseen kaupunkiin asumaan, mutta kerrostaloon, johon ei saa tuoda eläimiä. Teit oikean päätöksen.

Sinulla on nyt perhe, mutta oli aika, jolloin Minä olin Sinun ainoa perheesi. Jännitin sitä autoajelua, kunnes saavuimme koirien löytökotiin. Ilmassa oli koirien, kissojen, tuskan ja epätoivon haju.Täytit pari paperia ja sanoit: "Tiedän, että löydätte hänelle hyvän kodin." Ihmiset siellä kohottivat olkapäitää ja katsoivat sinua surullisena. He tiesivät totuuden. Miten vaikea on löytää uutta kotia keski- ikäiselle sekarotuiselle nartulle. Sinun piti repiä oman poikasi kädet kaulastani, kun poika kirkui: "Äiti, älä anna heidän ottaa koiraani!" Olin huolissani pojasta ja mietin opettamiasi asioita: ystävyys, lojaalisuus, rakkaus ja ihmisen vastuu kaikista elävistä olennoista. Rapsutit päätäni, et katsonut minua enää silmiin etkä suostunut ottamaan kaulapantaani ja hihnaani. Sinulla oli aina töissä määräaika, nyt oli minullakin määräaika. Kun olit lähtenyt, kaksi kilttiä naista tuli ja sanoi, että kyllä sinä tiesit muutosta etukäteen mutta et yrittänytkään itse löytää minulle uutta hyvää kotia. Naiset rapsuttivat minua hellästi ja kysyivät: "Miten sä voit?" Nämä ihmiset täällä löytöeläintalossa huolehtivat meistä niin hyvin, kun näillä aikaa kiireiltään riittää. Tietysti meidät ruokitaan, mutta ruokahaluni katosi jo pari päivää sitten.

Ensimmäisinä päivinä, kun joku kulki häkkini ohi, juoksin heti hänen vierelleen. Luotin aina, että Sinä tulet ja haet minut takaisin. Että olet muuttanut mielesi ja tämä on vain pahaa unta. Luotin, että tulee ainakin joku, joka välittäisi minusta ja haluaa pelastaa minut. Ymmärsin että minun on mahdotonta taistella ihmisten huomiosta pentujen kanssa. Niillä ei ole vielä hyviä ja huonoja muistoja. Ne ovat leikkisiä ja riemuitsevat. Menin häkin takanurkkaan. Istuin ja odotin.

Kuulin askelia, kun ihminen tuli työpäivän päätteeksi luokseni ja vei minut hiljaiseen huoneeseen. Hän nosti minut hellästi pöydälle, rapsutti korvaani ja sanoi, ettei minun nyt tarvitsee enää murehtia. Sydämeni hakkasi , kun en tiennyt mitä oli tapahtumassa. Jotenkin vaistosin, että vankeuspäiväni olivat nyt ohi. Surin, kun tiesin, että hän oli nääntymässä työtaakkansa alle.

Tiesin hänen liikkeensä etukäteen: hellävaraisesti hän laittoi kiristyssiteen tassujeni ympärille. Samaan aikaan kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Nuolin hänen kättään, kuten olin vuosia nuollut Sinun kättäsi. Hän pisti ruiskeen suoneeni ja tunsin miten kylmä liuos valui sisääni..Menin makuulle, katsoin häntä silmiin ja sanoin hiljaa: "Miten Sä voit?" Hän ymmärsi sittenkin minua ja tunteeni ja sanoi : "Olen tosi pahoillani" Hän halasi minua ja selitti; se on hänen työtään, menen nyt parempaan paikkaan missä minua ei koskaan hylätä, missä on paljon rakkautta ja valoa, missä ei enää tarvitse huolehtia mistään. Se on todella erilainen paikka. Sitten heilutin viimeisillä voimillani häntääni ja näytin, että "Miten Sä voit?" ei ollut tarkoitettu hänelle.

Se oli tarkoitettu simulle, rakastettu isäntäni, kun mietin viimeisillä hetkilläni sinua, ja vain sinua. Odotan sinua ikuisesti. Voi olla, että joku toinenkin osoittaa sinulle tällaista uskollisuutta elämässä. - Jim Willis 2001"

"Jos tämä tarina liikutti sinua, sai palan kurkkuun ja ehkä kyyleleenkin silmään, niin muista että tämä tarina on tosi.. Näin tapahtuu joka vuosi tuhansille eläimille, joita on joskus rakastettu, mutta jotka hylättyinä lopetetaan eläinklinikalla ja löytöeläintaloissa omistajiensa välinpitämättömuuden takia. Haluamme tarinan kautta muistuttaa että jokaisella lopetattavalla lemmikkillä on joskus ollut koti ja perhe johon se on luottanut ja rakastanut. Emme halua järkyttää emmekä tuottaa surua. Mutta, jos tarina jättää jäljen sinun tai jonkun toisen sydämeen niin, että sen ansiosta yksikin tälläinen tarina saa onnellisen lopun , olemme onnistuneet. Kanna vastuusi ja osoita uskollisuutesi myös lemmikkillesi ja kehoita kaikkea muitakin tekemään niin. On tärkeää, että ei-toivottujen, hylättyjen eläinten tappaminen loppuu. Tämä tarina voi pelastaa edes yhden eläimen."

Muistan hyvin kuinka vaikeaa itselläni oli reilu vuosi sitten. Elin yhtäkkiä yksin kahden koiran kanssa, opiskelin, tein töitä - aivan liikaa - ja koirat jäivät vähälle huomiolle. Olin todella väsynyt ja välillä turhautuessani mietin, että antaisin nämä kaksi uskollista ystävää pois.

Ihmisen elämäntilanteet muuttuvat, mutta emme me silti halua hylätä ystäviämme - etenkään niitä tosi ystäviä. Lemmikkien kuuluminen elämään tuo omia haasteita ja velvollisuuksia. Ei voi mennä aivan kuten haluaa, mutta joka päivä voimme tehdä uusia valintoja ja valita ympärillemme ihmisiä, jotka sopeutuvat siihen elämään mitä me elämme lemmikkiemme kanssa.

Itse en ole kokenut, että koirat olisivat estäneet kovin paljoa tekemisiäni, kuten nyt. Olen ollut melkein 3kk poissa - ilman koiria, mutta ne ovat hyvässä hoidossa. Ja kyllä aion myös jatkossa matkustella. Koska aina löytyy varmasti joku, joka voi antaa sen tarvittavan hengähdystauon viemällä koiran iltapissalle puolestasi jne.

Vaikka ne ovat todella tärkeitä, mielestäni pitää olla itselleen armollinen eikä tuntea syyllisyyttä, jos haluaa hetken "omaa aikaa" ihan vain arjenkin keskellä. Vanhemmatkin tarvitsevat välillä hengähdystauon jälkikavustaan ja karkaavat viikonlopuksi lomalle.

Ei enää kauaa niin saan yllin kyllin rakkautta ja märkiä pusuja. <3 br="">